Meidänkin pikkuinen tyttövauva viimein syntyi ja valloitti meidät kaikki päästä varpaisiin. Ollaan ihmetelty ja ihasteltu, miten pieni ja avuton ihmislapsi on ensimetreillään. Paljon hän vielä nukkuu, mutta hereillä ollessaan saakin sitten nähdä monenmoista - isot veljet pitävät leluesittelyitä ja ylpeänä näyttävät legorakennelmiaan. Eikä äitikään malta olla kertomatta, kuinka ihana hän on.
Vauva tuntui odottavan näitä vaatteita ennen kuin päätti syntyä. Synnytystä edeltävänä iltana sain tehtyä loppuun Metsolan punaisesta pilkkukankaasta potkupuvun ja hupputakin. Molempiin otin kaavan Ottobresta ja muokkailin niistä mieleiset. Kumpainenkin on päässyt heti käyttöön, mutta kasvun varaakin niissä onneksi on. Viime aikoina on tullut ommeltua pääasiassa peruspaitoja ja -housuja isoille veljille, joten nämä olivatkin tervetullutta vaihtelua ompeluksiin.
Hupputakin voi laittaa vielä lisälämmikkeeksi kaikkien muiden vaatteiden päälle. Tuntuu, että nämä pikku pikkuruiset niin helposti palelevat täällä kohdun ulkopuolisessa maailmassa.
Tein hihoista tarkoituksella reilun pituiset, jotta pienet sormet terävine kynsineen mahtuvat sinne suojaan, eivätkä niin helposti naarmuttaisi pienen ihoa.
Vaikka minä harvoin lueskelen runoja ja vielä harvemmin keräilen niitä ruusukantiseen kirjaan, niin yksi runo on pyörinyt jälleen mielessäni. Liekö se tuo sylissä oleva pieni nyytti, joka herättelee niitä runollisempiakin puolia ihmisessä? Äitini on sen aikoinaan kirjoittanut, minkä vuoksi siitä on tullut erityisen rakas aina uutta elämää ihmetellessä.
Vauvani kanssa keinun ja keinun
ja ajattelen, että sittenpä heilun
ja järjestän kaikki paikalleen,
kun vauvani kulkee jo itsekseen.
Koko päivän istuisin tässä näin
ja katsoisin vauvani kasvoja päin,
aina tuntien lämpönsä suloisen
hänet käärisin peittoon rakkauden.
